Niin että...

Kuuntelin tuossa viikonloppuna aktiivisesti kahta tuoretta kiekkoa. Neljä Ruusua oli kuuntelukokemuksena kovasti kaksijakoinen. Bändi tuntuu jääneen oman keski-ikäistymisensä vangiksi. Kevyttä suomirokkia aikuiseen makuun vaikka mistään vanhoista kolleista ei vielä ole kyse. Tätä vauhtia Neljä Ruusua on nousemassa Yöksi yön paikalle, tosin Yön eletyn elämän kiintiössä on niin paljon enemmän kapasiteettia kun Neljällä Ruusulla että siinä mielessä Ruusut vaikuttavat vielä nöösipojilta (muutama lapsi ja avioero lisää niin...)

Jotenkin innottomalta vaikuttaa Ruusujen uusi kiekko. Tarkoitan varsinkin I.Alankoa  ja hänen vokaalityöskentelyään. Haluttoman tuntuista etenemistä. Ei tarvitse montaa vuotta kurkottaa historiaan kun Ruusuilla oli vielä kova rokkiakti päällä. Nyt keskikaistan kulkua seuraa levy jos toinenkin. Mutta missä on kipinä, onko havaintoa. Ei tuiki, tuiki tähtönen.

Toinen ääripää löytyi Hanna Marshin Chameleon Girl-kiekon kohdalla. Hanna on ladannut viisuihinsa niin vakuuttavat määrät lainaa Kate Bushilta ja Tori Amokselta että voi jees sentään. Hanna nostaa tasoa sellaiselle korkeudelle että seuraavan levyn kohdalla voi ulkomaan korvatkin alkaa kuumottamaan suomi-laululinnun säveltaajuuksille. Mimmin äänessä on sellaista herkkyyttä ja notkeutta että eipä tule heti mieleen vertailukohtaa kotimaan pelikentiltä. Innostuneen tulkinnan taakse löytyy vielä nippu tyylikkäitä viisuja joissa ei mennä siitä missä tie on levein. Hauska huomata että Hannan kiekon vähemmän kirkkaat hetket osuvat helpompaan poppisilmaisuun, vaikeampi ja mutkan takaa kiertävä materiaali osuu paremmin maaliin. Hanna Marsh ansaitsee enkelin viitan ja sädekehän. Melkoisen mykistävä näyttö ja liekki lepattaa laajana. Kun enkelin ulkomuotokin on hallussa niin esteitä menestykselle on merkittävästi vähemmän.

Kirjaston setä...