Niin...

 

Paula Koivuniemen tuore kiekko jatkaa takuuvarmasti leidin menestystietä. Kun kiekkoa kuuntelee, ei voi muuta kuin ihailla taitoa ja pelisilmää jolla poppismausteita on siroteltu iskelmän sekaan. Paulan kohdalla tyylin päivitys on onnistunut täydellisesti. Päiväperhonen-niminen kiekko sopii niin iskelmän kestokuluttajalle kuin nuorelle poppistyypille, pop-elementit eivät kuitenkaan ole hallitsevasti esillä.

Nylon Beat-laina "Rakastuin mä luuseriin" on säädetty mukavan vanhahtavaksi ja koska biisi on tuttu kuin kaurapuuro niin hittipotenssi on kohdallaan. On kumma jos tätä kiekkoa ei myydä parin kultalevyn verran, julkaisu joulun kynnyksellä lienee viimeinen  menestysresepti. Paula kiertää isoja lavoja konserttikiertueen merkeissä ja kuulemma porukkaa on ollut joka puolella maata paikat täynnä. Hyvä niin, Paulan menestystä ei kannata kadehtia. Hän on takuulla oman osansa kiertänyt kotomaata  vuosikymmenten ajan, Paulan menestys on kovalla työllä ansaittu.

 

Kirjaston setä

Niin...

 

Negativelta tuli just uunista ulos uusi kiekko Anorectic. Bändillä on selvänä suuntana hardrock, Guns n' Roses ja Aerosmith ovat hyviä kiintotähtiä. Hanoi Rocks-tyyppinen kovien kierrosten rosoinen rokki on saanut hieman väistyä, tempoa on laskettu ja stadionrockin kuvastoa opeteltu innokkaasti.

Bändin edellinen kiekko harrasti jo samaa linjaa mutta homma jäi silloin vielä puolitiehen. Anorectic kuulostaa enemmän keskitien raskasrockilta kuin edeltäjänsä mutta kyllä se siitä huolimatta on aitoa Negativea. Jonne Aaronin vokaaleista ei voi erehtyä, miehen laulusuoritusta joko rakastaa tai inhoaa yli kaiken. Pitää kyllä todeta että vokaaleihin on saatu uutta ilmettä ja homma toimii kokonaisuutena kirkkaammin.

Myös biisien suhteen Anorectic rokkaa tykimmin. Tälle kiekolle ei ole tarvinnut kaivaa esiin covereita. Onko tämä sitten SE levy joka avaa ulkomaiden isojen areenoiden ovet Negativelle, saas nähdä. Stadionsoundi on hallussa ja biisejäkin löytyy. Se on pienestä kii...

Kirjaston setä

Tere

 

Olgan Tämä Pimeä Puoli on kotimaisen naisäänen esittämästä rokkimenosta vuoden parasta antia. Kauko Röyhkän kanssa tiukasti kimpassa viihtyvä Olga on levyllään välillä Röyhkämäisempi kuin itse Kauko.

Kauko ei kuulemma ole säveltänyt yhtään viisua mutta tutulta kuulostaa muutaman biisin kohdalla. Aikuiseen makuun säädetty rosoinen rock harrastaa myös kasarivaikutteista syntikkaosastoa, tämä musiikki on kaukana listaihmeiden päivän popista. Olgan musiikki ei ole trendikästä, se on kuitenkin rehellistä ja vokaalit ovat eläytyvää heittäytymistä. Olgan kiekko on coolia musaa. Naarastiikeri pääsee irti, levyllä ei pyydellä anteeksi eikä nöyristellä ketään.

Suosittelen Olgan kiekkoa rohkeille tytöille ja pojille, mieluummin hieman reilummin vuosia taakseen jättäneille tyypeille. Röyhkeetä menoa...

 

Kirjaston setä

Niin....

 

Katri Helenan tuore kiekko Elämänlangat lähestyy selvästi nuorempaa kuuntelijakuntaa, suorastaan harrastaa vahvaa silmäniskua teinien suuntaan.  Elämänmakuisen aikuisen naisen vuodatuksen lisäksi kiekolle on tarttunut kolme lainabiisiä jotka eivät ole vaikeimmasta päästä ja kohderyhmä on selvästi tiedossa. Phil Collinsin Another Day In Paradise ja Fleetwood Macin ässähitti Little Lies saavat KatriH:n käsittelyssä sinivalkoiset siivet mutta hyvin homma toimii näilläkin eväillä.

Katri H on kuunnellut Tomppaa, eli Paula Koivuniemen yllättävän suuri suosio nuoremman kuuntelijapolven parissa on herättänyt Katri Helenankin tekemään pientä kasvojenkohotusta. Porukka käy jatkuvasti nuorentamassa kehoaan ja ulkomuotoaan, miksipä ei musaansakin voisi hieman päivittää nykypäivän vaatimukset täyttäväksi.  PaulaK on tehnyt menestyksekästä yhteistyötä Jean S-nimisen kokoonpanon kanssa ja taisinpa nähdä PaulaK:n yhdessä Jeans S:n kanssa jopa Ruisrockissa...ja meno oli hilltöntä.

Onnea vaan KatriH:n yritykselle päivittää itsensä 2000-luvulle. Sinivalkoinen ääni kantaa yhä eikä tuore kiekko ole suinkaan pelkkää teinien kosiskelua ja nuorten taskurahojen kyttäystä. Kiekolta löytyy sopivissa määrin Katri H:n oman ikäistä ääntä ja laulua, kuten myös popimpaa otetta. Puhelinlangat laulaa yhä.

 

Kirjaston setä

 

 

 

 

 

Niin että...

Kuuntelin tuossa viikonloppuna aktiivisesti kahta tuoretta kiekkoa. Neljä Ruusua oli kuuntelukokemuksena kovasti kaksijakoinen. Bändi tuntuu jääneen oman keski-ikäistymisensä vangiksi. Kevyttä suomirokkia aikuiseen makuun vaikka mistään vanhoista kolleista ei vielä ole kyse. Tätä vauhtia Neljä Ruusua on nousemassa Yöksi yön paikalle, tosin Yön eletyn elämän kiintiössä on niin paljon enemmän kapasiteettia kun Neljällä Ruusulla että siinä mielessä Ruusut vaikuttavat vielä nöösipojilta (muutama lapsi ja avioero lisää niin...)

Jotenkin innottomalta vaikuttaa Ruusujen uusi kiekko. Tarkoitan varsinkin I.Alankoa  ja hänen vokaalityöskentelyään. Haluttoman tuntuista etenemistä. Ei tarvitse montaa vuotta kurkottaa historiaan kun Ruusuilla oli vielä kova rokkiakti päällä. Nyt keskikaistan kulkua seuraa levy jos toinenkin. Mutta missä on kipinä, onko havaintoa. Ei tuiki, tuiki tähtönen.

 

Toinen ääripää löytyi Hanna Marshin Chameleon Girl-kiekon kohdalla. Hanna on ladannut viisuihinsa niin vakuuttavat määrät lainaa Kate Bushilta ja Tori Amokselta että voi jees sentään. Hanna nostaa tasoa sellaiselle korkeudelle että seuraavan levyn kohdalla voi ulkomaan korvatkin alkaa kuumottamaan suomi-laululinnun säveltaajuuksille. Mimmin äänessä on sellaista herkkyyttä ja notkeutta että eipä tule heti mieleen vertailukohtaa kotimaan pelikentiltä. Innostuneen tulkinnan taakse löytyy vielä nippu tyylikkäitä viisuja joissa ei mennä siitä missä tie on levein. Hauska huomata että Hannan kiekon vähemmän kirkkaat hetket osuvat helpompaan poppisilmaisuun, vaikeampi ja mutkan takaa kiertävä materiaali osuu paremmin maaliin. Hanna Marsh ansaitsee enkelin viitan ja sädekehän. Melkoisen mykistävä näyttö ja liekki lepattaa laajana. Kun enkelin ulkomuotokin on hallussa niin esteitä menestykselle on merkittävästi vähemmän.

 

Kirjaston setä...